Kahdennellatoista vuosisadalla kirkko itse veti munkit pois lääkärien työstä, ja se teki sen jakamalla työn, ei hylkäämällä sitä. Vuosina 1130, 1139 ja 1163 kokoontuneet kirkolliskokoukset antoivat päätöksiä, jotka askel askeleelta rajoittivat munkkien ja säännön alaisina elävien kanonikkojen harjoittamaa lääketieteen opiskelua ja harjoittamista.

Kaksi ensimmäistä päätöstä kielsivät munkkeja ja regulaarikanonikkoja jättämästä luostariaan opiskellakseen lääketiedettä tai siviilioikeutta maallisen voiton tähden. Kolmas meni pidemmälle ja kielsi sääntökuntalaisia lähtemästä taloistaan kuuntelemaan näiden aineiden luentoja lainkaan. Kaikkien kolmen taustalla oli sama huoli. Lääketieteen harjoittaminen veti munkkeja ulos luostarista ja maailmaan – teille, varakkaiden taloihin ja palkkioiden käsittelyyn. Munkki, joka myi taitonsa rahasta, oli astunut lupaamansa köyhyyden ja klausuurin ulkopuolelle.

Toinen huoli koski kirurgiaa. Kirkko katsoi, että alttarin palveluksessa olevien ei tullut vuodattaa verta, periaate, joka myöhemmin tiivistettiin sanontaan, että kirkko kammoaa verta. Kolmannentoista vuosisadan alussa tästä tuli nimenomainen sääntö, ja suuret vihkimykset saaneilta papistoon kuuluvilta kiellettiin kaikki osallistuminen kirurgiaan, johon liittyi leikkaamista tai polttamista.

Samaan aikaan lääketieteen harjoittaminen oli löytämässä uuden kodin. Etelä-Italiassa oli kasvanut kuuluisaksi eräs lääketieteen koulu, ja Pohjois-Italiassa ja muualla ensimmäiset yliopistot olivat muotoutumassa, ja niissä oli tiedekuntia, joissa lääketiedettä opetettiin ja joissa annettiin oikeus sen harjoittamiseen. Seuraavien sukupolvien aikana lääkäristä tuli koulujen valmistunut, ja lääkärien työ siirtyi luostareilta yliopistoille ja niiden kouluttamalle maallikkoammattikunnalle.

Mikään tästä ei ollut lääketieteen hylkäämistä. Kirkolliskokoukset eivät sanoneet, että sairaiden tulisi olla ilman lääkäreitä; ne sanoivat, ettei munkkien tullut olla niitä, jotka harjoittivat sitä voiton tähden tai vuodattivat verta. Työ jaettiin. Oppinut taito siirtyi niille, jotka oli siihen koulutettu, ja luostari säilytti sen, mikä oli sen omaa.

Jäljelle jäi juuri sairastuvanhoitajan virka. Mikään kirkolliskokous ei rajoittanut rukousta vuoteen ääressä, sairaiden ruokkimista ja pesemistä, yrttitarhaa, arkielämän järjestämistä tai kuolevien hoitoa. Nämä pysyivät luostarissa muuttumattomina vuosisatojen ajan. Raja, jonka kirkko veti kahdennellatoista vuosisadalla, kulki lääkärin ja sairastuvanhoitajan välillä, ja sen molemmat puolet säilyivät kunniassa.

Tuo raja on oman asemamme historiallinen perusta. Kun sanomme, ettemme tutki sairaita ja ettemme ole lääkäreitä, emme keksi nykyaikaista varovaisuutta. Pidämme kiinni jaosta, jonka kirkko teki itse yli kahdeksansataa vuotta sitten.

IHS Bethlehem Churchissa pidämme rajan, jonka kirkko veti kahdennellatoista vuosisadalla, täsmälleen siinä, mihin se vedettiin. Lääketieteen harjoittaminen kuuluu lääkäreille; hoivapalvelu – rukous, läsnäolo vuoteen ääressä, elämänjärjestys, yrttitarha, taiteet ja kuolevien hoito – kuuluu yhteisölle.