Keskiaikaisen sairastuvan ensimmäinen periaate on, että sairaat tulevat ennen kaikkea muuta. Kuudennella vuosisadalla kirjoitettu luostarisääntö, joka muovasi läntisten luostarien elämää vuosisatojen ajan, asettaa sairaiden hoidon talon kaikkien muiden velvollisuuksien edelle: ”Ennen kaikkea ja yli kaiken on pidettävä huolta sairaista, niin että heitä todella palvellaan kuin Kristusta itseään.”

Syy on otettu evankeliumista. Viimeisellä tuomiolla Kristus sanoo oikealla puolellaan oleville: ”Olin sairaana, ja te kävitte minua katsomassa”, ja: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Sääntö lukee nämä sanat sellaisinaan. Joka palvelee sairasta veljeä, palvelee Kristusta; joka laiminlyö hänet, laiminlyö Kristuksen. Sairaiden hoito ei siis ole yksi hyvä teko monien joukossa. Se on jumalanpalveluksen muoto, jota toteutetaan sairashuoneessa eikä kuorissa.

Tästä yhdestä luvusta kasvoi kuusisataa vuotta rakentamista. Koska sairaita oli palveltava ensimmäisinä, he tarvitsivat oman paikkansa: riittävän lähellä kirkkoa, jotta he saattoivat osallistua sen rukoukseen, ja riittävän kaukana työn talosta, jotta siellä oli hiljaista. Sairastupa omine huoneineen, omine keittiöineen ja omine vastuuveljineen sai alkunsa vastauksena säännön yhteen ainoaan lauseeseen.

Sääntö ei ainoastaan käskenyt hoitamaan; se myös teki hoidolle tilaa. Sairaiden kohdalla talon tavallista kuria lievennettiin. Kylpyjä, joita terveet ottivat harvoin, oli tarjottava sairaille niin usein kuin se heitä auttoi. Nelijalkaisten eläinten lihaa, jota sääntö muuten ei sallinut, annettiin hyvin heikoille, kunnes he olivat saaneet voimansa takaisin. Myöhemmin säännön ympärille muodostuneissa tavoissa sairastupa vapautettiin myös luostarin ankarasta hiljaisuudesta, jotta sairaat voisivat pyytää tarvitsemaansa ja heille voitaisiin puhua ystävällisesti.

Sääntö vaati jotakin myös sairailta. Heidän tuli muistaa, että heitä palveltiin Jumalan kunniaksi, eivätkä he saaneet kohtuuttomilla vaatimuksilla tuottaa murhetta heitä palveleville veljille. Silti sääntö suojeli heitä tässäkin: sairasta veljeä, jota oli vaikea palvella, oli silti kestettävä kärsivällisesti, koska tämän kärsivällisyyden palkka on sitäkin suurempi. Velvollisuus kulki molempiin suuntiin, mutta sen paino oli terveillä.

Vastuu kaikesta tästä oli apotilla. Hänen tuli nimittää sairaita palvelemaan veli – sellainen, joka pelkäsi Jumalaa ja oli ahkera ja huolellinen – ja antaa sairaille erillinen huone. Hänen tuli valvoa, ettei heitä koskaan laiminlyöty, ei heitä varustavan kellarimestarin eikä heitä palvelevien veljien taholta. Jos heidät laiminlyötiin, vika oli hänen omansa: sääntö muistuttaa apottia, että hänen on vastattava jokaisesta hänen huostaansa uskottujen laiminlyönnistä. Sairastuvanhoitaja ei ollut vapaaehtoinen vaan virka, ja virkaa vartioi talon korkein arvovalta.

Tästä luvusta seuraa kolme asiaa, ja ne muovasivat jokaista sen jälkeen syntynyttä sairastupaa. Sairaita palvellaan Kristuksen tähden, ei voiton tai maineen vuoksi. Heidän hoitonsa menee päivän tavallisen järjestyksen edelle. Ja joku nimetään vastaamaan siitä, jotta yksikään sairas ei ole pelkän hyväntahtoisuuden varassa.

IHS Bethlehem Churchissa ”ennen kaikkea ja yli kaiken” on ensimmäinen velvollisuutemme, otettuna juuri sellaisenaan. Kun meille saapuu pyyntö rukoilla sairaan puolesta, nimi lisätään rukouksiimme ennen kuin mihinkään muuhun yhteisön työhön ryhdytään – ennen havaintoja, ennen kirjoittamista, ennen mitään taideteosta. Mikään kalenterissamme ei saa viivyttää sitä.