Sairastuvanhoitajan päivä oli luostarin päivä sairaisiin päin käännettynä. Yhdennentoista vuosisadan tapakirjat – kirjat, jotka kirjasivat tunti tunnilta, miten suuri luostari todella eli – kuvaavat hänen tehtävänsä tarkasti, eivätkä ne kuvaa työvuoroa vaan rukouksen ja palvelun kiertoa, joka on sovitettu rukoushetkiin.

Päivä alkoi pimeässä. Ennen yöllistä rukoushetkeä, kun yhteisö nousi vigiliaan, sairastuvanhoitaja kulki lyhty kädessään sairashuoneiden läpi nähdäkseen, kuka oli hereillä, kenellä oli kipuja, kuka tarvitsi vettä tai peiton ja ketä ei voinut jättää yksin. Sitten hän meni kirkkoon tai rukoili rukoushetken niiden sairaiden kanssa, jotka siihen kykenivät.

Aamun rukoushetken jälkeen hän toi ruokaa. Sairaiden ateriat valmistettiin sairastuvan omassa keittiössä erillään terveiden veljien aterioista, ja ne tarjottiin omina aikoinaan. Sairaat eivät odottaneet yhteisön ainoaa pääateriaa; he söivät aiemmin ja useammin, ja heille annettiin sitä, mitä sääntö heille salli ja mitä yhteisöllä ei ollut – lihaa hyvin heikoille, valkoista leipää, munia, mitallinen viiniä. Sairastuvanhoitaja tarjoili heille itse ja korjasi astiat heidän jälkeensä.

Päivän tunnit omistettiin tarhalle ja varastohuoneelle. Hän hoiti yrttipenkkejä, leikkasi kasveja ja ripusti ne kuivumaan, piti purkkinsa ja rasiansa järjestyksessä ja valmisti haudukkeet ja lämpimät juomat, joita päivän mittaan tarvittaisiin. Hän piti yllä sairastuvan tulta ja lamppua ja huolehti, että sen kylpy oli valmiina, kun sellainen oli sallittu. Näiden tehtävien välillä hän istui sairaiden luona, luki heille ja rukoili heidän kanssaan.

Tapakirjat antoivat hänelle yhden vapauden, jota tuskin kenelläkään muulla munkilla oli. Luostari eli hiljaisuudessa; puhe pidettiin vähimmässä ja korvattiin usein merkeillä. Sairastuvanhoitaja kuitenkin sai puhua sairaille aina, kun heidän tarpeensa sitä vaativat, ja sairaat saivat puhua hänelle. Hiljaisuuden sääntö, joka hallitsi lähes jokaista muuta luostarielämän hetkeä, väistyi sairaiden tarpeiden tieltä.

Hän oli myös heidän sanansaattajansa papin luo. Kun sairas veli halusi ripittäytyä, sairastuvanhoitaja toi papin hänen luokseen. Kun hän ei voinut tulla alttarille, sairastuvanhoitaja järjesti, että pyhä kommuunio tuotiin hänen vuoteelleen, ja valmisti paikan valolla ja puhtaalla liinalla. Sakramenttien antaminen ei kuulunut hänelle; hänen tehtävänsä oli huolehtia, että ne tavoittivat sairaat.

Vesperin jälkeen hän valmisti vuoteet yötä varten, vaihtoi sen, mikä vaihtamista tarvitsi, ja huolehti, että kullakin sairaalla oli se, mitä hän tarvitsisi aamuun asti. Kompletorion, päivän viimeisen rukoushetken, jälkeen, kun yhteisö meni levolle, hän kiersi vielä kerran. Usein hän nukkui sairaiden lähellä, jotta hänet voitiin kutsua.

Oli vielä yksi tehtävä, kaikista vakavin. Kun sairas veli näytti olevan lähellä kuolemaa, sairastuvanhoitaja tai valvomaan asetettu veli löi puulautaa nopein lyönnein. Tuon äänen kuullessaan koko yhteisö jätti kesken kaiken, mitä oli tekemässä, jopa rukoushetken kuorissa, ja tuli heti vuoteen ääreen, jotta kukaan ei kuolisi yksin ja jotta jokainen veli rukoilisi poismenevän puolesta.

Tapakirjat kuvaavat siis elämää, jossa sairaiden hoito on joka kohdassa kudottu rukoukseen. Sairastuvanhoitajan kierrokset osuvat rukoushetkien aikoihin; hänen palveluksensa alkaa ja päättyy yhteisön rukoukseen; ja hänen työnsä juhlallisin hetki kutsuu koko talon vuoteen ääreen.

IHS Bethlehem Churchissa päivämme on samalla tavalla järjestetty rukoushetkien mukaan. Neljä kertaa päivässä – aamulla, keskipäivällä, illalla ja yöllä – rukoilemme jokaisen meille uskotun nimen puolesta. Verkossa tarjottava läsnäolo järjestetään osumaan näihin samoihin aikoihin, jotta ne, jotka liittyvät seuraamme sairasvuoteelta, rukoilevat juuri sillä hetkellä, jolloin yhteisö rukoilee heidän puolestaan.