Keskiaikaisessa luostarissa kukaan ei kuollut yksin, eikä ketään kuollutta unohdettu. Kuolevien hoito oli sairastuvan viimeinen ja juhlallisin työ, ja luostari ympäröi sen omalla liturgiallaan.

Kun veljen sairaus kääntyi kohti kuolemaa, yhteisön pappi antoi hänelle sairaiden voitelun, rukoillen hänen puolestaan ja voidellen hänet pyhällä öljyllä. Hän vastaanotti pyhän kommuunion viimeisen kerran viaticumina – matkaevääksi. Kuoleman lähestyessä hänen vierellään luettiin kuolevan rukoukset: kaikkien pyhien litania ja sielun uskominen Jumalan haltuun, joka lähettää kuolevan matkaan sen Isän nimessä, joka hänet loi, sen Pojan, joka hänet lunasti, ja sen Hengen, joka hänet pyhitti.

Monissa luostareissa viimeistä hetkeä merkitsi vielä yksi tapa. Maahan levitettiin säkkikangas, jolle siroteltiin tuhkaa, usein ristin muotoon, ja kuoleva veli nostettiin vuoteeltaan ja laskettiin sen päälle. Hän lähti maailmasta niin kuin hänet oli opetettu siinä elämään: tomuna ja ristillä merkittynä. Puulaudan äänen kuultuaan koko yhteisö kokoontui hänen ympärilleen ja lauloi psalmeja, ja laulua jatkettiin, kunnes hän oli kuollut, jotta hänen viimeinen henkäyksensä tapahtui hänen veljiensä rukouksen keskellä.

Nämä riitit olivat papin työtä. Sairastuvanhoitaja ei voidellut eikä antanut sakramenttia; hänen osansa oli valmistaa ja kutsua. Hän tarkkaili merkkejä siitä, että aika oli tullut, kutsui papin, asetti esille öljyn, valon ja ristin, valmisti säkkikankaan ja tuhkan ja antoi merkin, joka kokosi yhteisön. Kun kaikki oli ohi, hän pesi ja puki ruumiin hautaamista varten ja valvoi sen vierellä, kunnes se kannettiin kirkkoon.

Kuolema ei päättänyt luostarin huolenpitoa. Veljen nimi kirjoitettiin nekrologiin, kuolleiden kirjaan, hänen kuolinpäivänsä kohdalle. Joka päivä kapitulissa luettiin ääneen sille päivälle kuuluvat nimet, jotta yhteisö rukoilisi heidän puolestaan, ja jokaisena vuosipäivänä toimitettiin messu. Nekrologi oli olemassa siksi, ettei ketään unohdettaisi – ei suurta, ei vähäpätöistä, eikä veljeä, joka oli kuollut kauan ennen kuin kukaan nyt elävistä oli tullut taloon.

Luostarit myös jakoivat kuolleensa keskenään. Kun yhteisön jäsen kuoli, sanansaattaja voitiin lähettää pitkän pergamenttikäärön kanssa talosta taloon. Jokaisessa luostarissa nimi otettiin vastaan, rukouksia luvattiin, ja yhteisö lisäsi omat kuolleensa ja oman rivinsä ennen kuin lähetti käärön eteenpäin. Näin yhden veljen puolesta voitiin rukoilla kymmenissä taloissa, joita hän ei ollut koskaan nähnyt.

Kaikilla luostarissa kuolleilla ei ollut sukua sen muurien sisäpuolella. Munkeilla oli maailmassa vanhempia, veljiä ja sisaria, ja myös maallikkohyväntekijöitä luostarit toisinaan hoitivat ja hautasivat. Tieto kuolemasta lähetettiin ulkopuolella olevalle perheelle; omaiset otettiin vastaan hautajaisissa ja niitä seuranneissa rukouksissa, ja heidän omat nimensä voitiin kirjata veljien nimien rinnalle.

IHS Bethlehem Churchissa tuomme papin kuolevan luo toimittamaan sakramentit, järjestämme hautajaiset ja muistomessut ja kirjoitamme poisnukkuneen nimen sairastuvan kirjoihimme, jotta rukoilemme hänen puolestaan jokaisena hänen kuolinpäivänsä vuosipäivänä. Kun perhe pyytää, annamme heille kirjauksen.